EINO JUTIKKALAN RAHASTO
Apurahatiedotus Vuosisadan akateemikko ja akateemikon vuosisataJoulukuun 22. päivänä 2006 poistui keskuudestamme Suomalaisen Tiedeakatemian kunniajäsen, akateemikko Eino Jutikkala 99 vuoden korkeassa iässä. Hänet oli valittu Tiedeakatemian varsinaiseksi jäseneksi 1946, jolloin monet nykyisistä jäsenistä eivät olleet edes syntyneet. Hän ehti olla läsnä julkistettaessa lokakuussa Keijo K. Kulhan kirjoittamaa elämäkertaa, jonka nimenä on ytimekkäästi Jutikkala. Jos kukaan, niin akateemikko Jutikkala oli legenda jo eläessään. Hän oli syntynyt keisari Nikolai II:n ollessa Suomen suuriruhtinaana ja samana vuonna 1907 jolloin maassa pidettiin ensimmäiset eduskuntavaalit, ja hän oli kymmenvuotias kun Suomi itsenäistyi. Hän näki ja koki itsenäisen Suomen varttuvan, taistelevan olemassaolostaan ja muuttuvan hyvinvointivaltioksi. 1900-luku oli myös Jutikkalan vuosisata. Legendaarista oli Jutikkalan tunnettu työteliäisyys. Hän oli lapsesta pitäen innostunut numeroista, tilastoista, maantiedosta ja historiasta. Hän laski päässä kolminumeroisia sarakkeita ja tunsi jokaisen Suomen kunnan sijainnin kartalla. Hän oli työskentelyssä nopea ja tehokas, ”kauhea” Jutikkala, jota Valtionarkistossa osoitettiin 1930-luvulla himotutkijana. Opiskelijat kutsuivat professoriaan Hoppu-Eikaksi tai vain Hopuksi, sillä hän saattoi olla kärsimätön nuorempien hänen mielestään liian hitaaseen omaksumiskykyyn. Jutikkala oli niin lehden- kuin kirjantoimittajien ja esitelmien tilaajien ihanne, sillä hänen lupaamansa kirjat, artikkelit ja puheet tulivat aina etukäteen, usein ensimmäisinä. Julkaisujen toimitussihteerinä tai päätoimittajana hän itse tarkkaan huolehti niiden ilmestymisestä ajallaan. Jutikkala avusti seitsemän vuosikymmenen ajan Historiallista Aikakauskirjaa ja arvosteli siinä ja Suomalainen Suomi – Kanavassa miltei 300 teosta. Ensimmäinen arvostelu Kanavassa (1931) koski Egon Friedellin tunnettua Uuden ajan kulttuurihistoriaa ja kaikkiaan viimeiseksi jäi lehden toisessa numerossa 75 vuotta myöhemmin eli viime vuoden (2006) keväällä julkaistu esittely Diamond Jaredin huomiota herättäneestä teoksesta Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Tietyllä tavalla tässä kiertyi ympyrä umpeen. Jutikkala piti kunnia-asianaan jatkuvasti seurata uusinta tutkimusta. Hänen kirjallisen tuotantonsa määrä nousi kaikkiaan noin 900 julkaisuun. Jutikkalan isoisä huittislainen rusthollari Fredrik Takkula oli ostanut Sääksmäeltä keskiaikaisen Jutikkalan kartanon ja ottanut tavan mukaan tilan nimen. Seuraava polvi käytti kuitenkin Rinteen nimeä, millä nimellä myös Eino julkaisi ensimmäiset työnsä. Jutikkalan nimen hän otti 1931. Sääksmäki oli tulevan historiantutkijan rakastama kotipitäjä, jossa hän vietti kaikki kesät. Hänen julkaisutoimintansa alkoi hämäläisen talonpoikaiselämän kuvauksista, ja 1934 hän julkaisi laajan Sääksmäen pitäjän historian. Mutta älkäämme menkö tapahtumien edelle. Eino Rinne tuli ylioppilaaksi Turun suomalaisesta lyseosta 1926, vuotta myöhemmin kuin tuleva kollegansa, kansleri Pentti Renvall. Asuessaan setänsä luona ja tutustuttuaan tämän kirjastoon, tilastoista innostunut Eino päätti tulla kaupunginaktuaariksi. Niinpä hän aloitti opiskelunsa kansantaloustiede pääaineena, mutta siirtyi pian maineikkaan historianprofessori Gunnar Suolahden jalkojen juureen ja koki ahaa-elämyksen. Suolahti oli tuonut Saksasta uusia yhteiskuntahistoriallisia oppeja, jotka painottivat kollektiivisten ilmiöiden tutkimista sosiaalihistoriallisin metodein, aikakausien ja yhteiskunnan luonteen hahmottamista, tärkeyttä tutkia jokapäiväistä elinympäristöä ja ihmisten sieluntoimintaa sekä sitä – mitä Suolahti omilla teoksillaan painotti - että historiallisen teoksen tuli olla tyylillisesti ”taideluoma”. Myös Jutikkalalle yhteiskunta tuli olemaan tutkimusten keskeinen käsite ja myös hän pyrki taideluomiin. Jutikkala väitteli tohtoriksi 1932 24-vuotiaana, mikä ennätys historiassa rikottiin vasta parisen vuotta sitten Oulussa. Väitöskirja koski Läntisen Suomen kartanolaitosta. Aihe ei ollut Suolahden antama, mutta se sopi tämän papistotutkimusten jatkoksi. Virikkeen antoi eräs Åbo Akademin kansatieteen professori Gabriel Nikanderin artikkeli. Nikanderin kanssa Jutikkala sitten toimitti paljon käytetyn hakuteoksen Suomenkartanotjasuurtilat, josta historian oikusta tuli tarkoitettua merkittävämpi, kun sotien jälkeinen pika-asutustoiminta pirstoi suurtilat. Väitöskirjaa varten nuori tutkija matkusti kartanosta toiseen ja kolusi arkistoja myös Ruotsissa. Hän ehti nipin napin kevään 1932 promootioon, kun osa tutkimuksesta oli jätetty syksyllä ilmestyneeseen toiseen osaan. Helmikuussa 1933 Jutikkala nimitettiin Suomen historian dosentiksi. Hän oli 25-vuotias; moni opiskelutoveri ei ollut ehtinyt edes maisteriksi. Jo keväällä 1932 hänet oli kiinnitetty Suolahden suunnitteleman Suomen kulttuurihistorian toimitussihteeriksi. Tämän kuoltua toimitus houkutteli päätoimittajaksi professori Väinö Voionmaan, joka myös oli ollut Lamprechtin opissa. Metodisesti uranuurtava oli ollut hänen Suomen karjalaisen heimon historiansa, jossa lukuisten yksityistapausten perusteella etsittiin tyypillisiä ilmiöitä. Tämä metodi on tuttu myös Jutikkalan tutkimuksista. Koko lamprechtilais-suolahtelais-voionmaalaista suuntausta on Suomessa kutsuttu kulttuurihistorialliseksi kouluksi paljolti Kulttuurihistoria-teoksen seurauksena. Kun Voionmaa oli myös aktiivi poliitikko, teos jäi toimituksen ja etenkin sen sihteerin Jutikkalan harteille. Tästä kehittyi piiskuri, joka odotti pöydän vieressä, että kirjoittaja panisi artikkeliinsa pisteen. Teos ilmestyi neliosaisena 1933-36. Jutikkalan väitöskirja käsitteli omistuskysymyksiä ja kartanoiden ja alustalaisten suhteita. Samanaikaisissa artikkeleissa hän oli perehtynyt myös talonpoikaiskulttuuriin, ja tältä pohjalta hän oli Talonpoikaissäätiön aloitteesta nousseelle suomalaisen talonpojan historialle itsestään selvä kirjoittaja. Suomen talonpojan historia ilmestyi 1942 (uusi laitos 1958, Ruotsissa 1963) ja siitä tuli tekijän itsensäkin mukaan hänen pääteoksensa. Talonpojan tarinalle oli selkeä sosiaalinen tilaus. Teos nähtiin kansallisen identiteetin rakennuspuuksi ja ikiaikaisen talonpoikaisen vapauden, yksityisen maanomistuksen ja pohjoismaisen demokratian puolustajaksi. Tähän kansakuntaa vahvistavaan teemaan Jutikkala joutui usein palaamaan toimiessaan sotavuosina Valtion tiedotuslaitoksen palveluksessa. Tilattuna työnä hän yhdessä maantieteilijä Väinö Auerin kanssa julkaisi Suomea esittelevän teoksen, jolle saksalainen kustantaja antoi nimeksi Finnlands Lebensraum (1941). Jutikkala itse ei ollut aatteellinen intoilija. Hän ei monien ikätovereittensa tavoin ollut aksläinen eikä aitosuomalainen, mutta kylläkin avarasti liberaali suomenmielinen ja aidosti isänmaallinen. Jutikkala nimitettiin 1947 Suomen historian ja 1950 uuteen valtiotieteelliseen tiedekuntaan taloushistorian ylimääräiseksi professoriksi. Hänet kutsuttiin 1954 Suomen historian professoriksi ja hän erosi täysinpalvelleena 1974. Valtiotieteellisessä tiedekunnassa Jutikkala joutui tekemisiin yleisen taloushistorian kanssa ja julkaisi paljon käytetyn Uudenajan taloushistorian (1953). Professoriksi tulo kiinnitti hänen huomionsa oppikirjoihin muutenkin. Tähän satoon kuuluivat Suomenhistoriankartasto (1949), edelleen laatuaan ainoa, sekä 1700-luvun osuus Suomen historian käsikirjassa (1948), joka monessa mielessä uudisti, jopa mullisti historianäkemyksiä. Luennoitsijana Jutikkala oli loistava, tentaattorina vaativa, seminaarien pitäjänä perusteellinen, töiden ohjaajana tieteellistä tarkkuutta tähdentävä, esimiehenä luotettava. Ystävilleen hän järjesti ikimuistoisia historiallisia illallisia. Emmekä saa unohtaa hänen rakastamaansa mahjong-peliä. Jutikkalan toimesta oli 1933 perustettu Paikallishistoriallinen Toimisto antamaan ohjeita paikallistutkimuksessa. Hänen oma Sääksmäen historiansa oli uraauurtava. Hänen johdollaan kirjoitettiin kokeileva Längelmäveden seudun historia ja Hämeen maakuntahistoria, joka oli laatuaan ensimmäinen kokonaan valmistunut. Sotien jälkeen Jutikkalan mielenkiinto suuntautui yhä enemmän kaupunki- ja väestöhistoriaan. Hänen työpöydältään lähtivät Turun ja Tampereen laajat 1800-luvun historiat sekä kaupunkien asemakaavamuutoksia koskevat työt; varmasti hän olisi iloinnut tämän päivän kaupunkitutkimuksen teemaillasta. Suomen asutushistoria oli Jutikkalaa kiinnostanut jo 1930-luvulla. Väestöhistorian merkittäviä töitä on mestarillinen yhteiskuntahistoriallinen Kuolemalla on aina syynsä (1987). Kaupunki- ja väestöhistorian alueella Jutikkalasta tuli kansainvälisesti tunnettu tutkija. Erityisen lähellä häntä oli jo 1930-luvulta lähtien pohjoismainen yhteistyö. Pohjoismaisuus oli hänelle meidän identiteettiämme siinä kuin suomalaisuuskin. Hän seurasi tarkkaan ruotsinmaalaista tutkimusta ja julkaisi mainion teoksen Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria (1965). Kesällä 1997 Tampereella pidetyn pohjoismaisen historiantutkijoiden kokouksen ekskursiosta lehti otsikoi: Rautainen akateemikko käveli toiset tainnoksiin. Yksi pitkän iän salaisuus oli liikunnan jatkuva harrastaminen. Pitkä ura toi Jutikkalalle monia luottamustoimia. Hän oli vuosia Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja ja yhteispohjoismaisen Scandinavian Economic History Review´n Suomen toimittaja, joka teki suomalaista talous- ja väestöhistoriallista tutkimusta tunnetuksi maailmalla. Jutikkala vihittiin neljästi kunniatohtoriksi ja ehti ylen harvinaiseen riemukunniatohtorin arvoon. Hän sai 1972 akateemikon arvonimen ja yliopiston juhlavuonna 1990 Suomen Leijonan suurristin. Suomalaisen Tiedeakatemian esimiehenä Jutikkala oli poikkeuksellisesti kaksi vuotta 1968-70 jouduttuaan tähän tehtävään melkein heti varaesimieskauden alussa, kun varsinainen esimies, isäni Eero Tommila, menehtyi sairaskohtaukseen virkatehtävässä Royal Societyn kokouksessa Lontoossa. Tiedeakatemian kunniajäseneksi akateemikko Jutikkala valittiin 1996. Päiviö Tommila
|